karataan, pliis

On vaikeeta ajatella, ajan voi laskea myös sillein, kuinka kauan on siitä kun oot viiemks nähny tietyn ihmisen. Aika matelee, ajatus ei kulje, tunteeton olo. Tuntuu kuin muu ei merkkais kun sen yhden hymy, tai toisen soitto. Vaan ne voimakkaimmat tuntemukset saa heräämään tästä tunteettomasta sekamelskasta joka samalla on uutta ja vanhaa. Sitä koittaa verrata vanhoihin tuntemuksiin, mut mikään ei sovi yhteen tuntemusten kanssa. Ei ne korkeimmatkaa ilot joita oon kokenu, ei pysty vastaamaan tätä tunnetta. En osaa keskittyä. Mun itsesensuuri on seonnu. Alan valittamaan opettjille tai pelleilemää tosiaan täysin sopimattomassa paikassa. Kaipaan läsnäoloa, sellasta. Vainoharhasena ihmiset tuijottaa puhelinta. Musta on tainnut tulla samanlainen. Meinaan missata busseja koska tuijotan valoruutuun ja hymyilen. En panikoi vaikka bussi ohittais mut niin et vilkutan kuskille. Ei se haittaa, aikaa on elämässä. Ja ehin ehtiä vielä vaikka kuinka moneen bussiin.

huomiseen

rakkaudella iitsa