1001 syytä

Onnellinen olen. Just nyt.

Mulla on tällä hetkellä 1001 syytä olla onnellinen. Tänää on olly hyvä päivä. Ja eilenki oli. Ja toissa päivänä. Ja sitäki ennen. Mä oon onnellinen. Oon tässä kuussa ylittäny itteni parissaki asiassa. Mm siinä että oon osannu olla organisoiva ja täsmällinen meijän wanhojen risteilyn kanssa. Sit kans se että sain yhen ikuisuus projektin vihdoinki käyntii. Sain puhiksen 2 kurssista kympin, se Mariskan lyriikoist koostunu lopputyö juttu oli vissiin onnistunu. Siltä se kyllä musta tuntuki ku olin saanu sen vedettyä. 8 matikasta ja 8 äikästä, ei oo viel lukios mikää jakso menny näi hyvin. Oon siis tyytyväinen siihen. Sitten nää vielä pienemmät asiat. Se tykkäs mun profiilikuvast. Nään viikonloppuna ihania ystäviä. Teatteri prokkis edistyy. Sain uusia vaatteita. Huone on siisti. Ruoka on hyvää. Pääsin viel sanomaan lonkulle heipat. Mun serkku on ihan ykkönen ja se ei oo vielä edes 3 vuotta, kuulisitte ku se nauraa! 

Rakkaudella minä, siis Iita

Päivä prinsessana.

Sanotaan vaikka, että mä olen kuin mun duunipaikka. Mun sisällä asustaa lauma pieniä vaalenpunasiin röyhelö hameisiin pukeutuneita lapsia. Sitten on se järki, joka kertoo mitä tehdä. Joskus totellaan, useimmiten taas ei. Ulkosesti saatan ehkä näyttää vähän liian kovalta, tai no en oikeestaa. Oon kyllä kaikin puolin pieni prinsess.

Miksi mä aloin tätä aatella? No sen takia ku oon nyt ettimässä täydellistä vanhojen mekkoa. Ja mulla oli heti alusta lähtien lähtökohtana että se olis vaaleenpunane ja et siinä olis tylliä, ainakin jossain muodossa. Nyt sit on täydellinen mekko löytyny. Mutta se on tosi arvokas. Mekko on tunnetun juhlamekkojen suunnittelijan käsialaa, mutta mua pelottaa että ihmiset näkee sen vaan naamiais asuna. Vaikka se on hienostunu ja kaunis ja elegantti. No mutta. Ehkä mä sen kuitenkin ostan, yolo! 

Rakkaudella päätöksiä kyvytön tekemään oleva Iita <3

Kunpa se laiva vaan uppois!

Vielä yli puol vuotta. Ja kaikki pitäis kohta olla hoidossa. Näinkö ihmiset on pistetty elämää? Mä en osaa suunnitella oikeestaan mitään etukäteen. Se kostautuu usein, tai ainaki joskus. Mä olen epäjärjestelmällinen ihminen, en pysty pitämään reppuani, vaatekaappiani tai päätäni järjestyksessä parii päivää pidempää. Mä pidän siitä että voi rauhassa vaan olla ja istua, jutella niitä näitö kahvit kädessä. Rakastan sitä että voi rullata yön yli miettimättä sitä että huomen aamulla mun pitäis olla jossain paikassa X. Eletäänhän me täällä vaan kerran. Kiire pois.

Mut toisaalta nyt kun vanhenee, aika menee 100 kertaa nopeempaa ku vaikka vielä puolvuotta sitte. Ens viikolla mulla on enään puolvuotta aikaa siihen että oon 18 ja niin siis kait aikuinen. No juu ei. Ei musta vielä sillon tuu aikusta. Ehkä. Tai ei tunnu siltä. Saanpahan sitte ostaa alkoholia. Ja juoda sitä. Ja ajaa autoa. Mutta ei tietystikkää juotuani alkoholia. 

Juu. : D ei täs muuta. Wanhojen risteilyä panikoin :D 

Rakkaudella Iitushka! (: 

Tuoksut lempi tuoksulleni silloin kun pitäisi osata lähteä..

Kaikki on toisin kuin vuosi sitten. En enään ole se pikkuinen. Haavoittuva. Olen vahva ja itsevarma. Mutta on mullakin heikkoudet vielä. Yksi ja oikeestaan ehkä pahin on ihastuminen. Se saa mut ihan ajattelemattomaks. Ei sillain että tekisin jtn tyhmää, vaan niin että en tee mitään. Ja sitten se rytmi millä ihastun. Joku vois ehkä sanoa että joka päivä joku uus, ihastun siis herkästi. Mutta sit on näitä joitain poikkeuksia, sellasia jotka saa ihastumaan aina uudelleen ja uudelleen. Mutta en mä tiiä mitä sanoo sit ku nähään näille upeille ihmisille. Oon ehkä viel jopa vähän normaalia kaverimaisempi.. :D ja järkeähän siinä ei oo yhtään.

Mutta siinähän tuo nyt. Kiittäen erittäin iloinen Iita (: 

En totu, mutta pakko on

Hyvästi on sanottava, vaikka ei mieli sitä tajua. On kauheaa kohdata se totuus että ei näe toista enään koskaan. Et saa häneltä enään syntymäpäivä-, pääsiäis-, ystävänpäivä- tai joulukorttia. Et voi halata tai jutella niitä näitä. Etkä kävellä heidän luokseen syömään kaikkia karkkeja. Et näe häntä enäänikinä. Paitsi sitten ehkä kun itsekin on aika lähteä.

Et voi muistaa enään toista kuin kukkasilla ja kauniilla sanoilla jotka toivot hänen kuulevan. Kun suku vanhenee, alkaa tajuta kuinka tärkeät omat sukujuuret ovat ja kuinka erilaisia henkilöitä heissä on. Ja ikävä näitä pois menneitä kohtaan onkin yllättävän suuri. Ei toisen arvoa oikeasti voi tajuta ennen kuin on sanottava lopulliset heiheit. 

Vielä viimeiset hyvästit iso tädilleni Sointulle ja isoisoisälleni Viljolle kovasti ikävöiden Iita. 

Sairaalaan tai ei, kyllä se satuttaa

Säikähdys saa kropan jännittymään. Saa kyynelkanavat aukeamaan ja muistot muistumaan. Saa haluamaan jokaista menetettyä hetkeä ja toivottua unelmaa yhdessä. Kun läheinen loukkaantuu. Vaikka ei pahasti. Se saa sydämen pomppaamaan kurkkuun ja pissan housuun. Epätietoisuus. Poissaolo ja voihan on mulla edelleen molemmissa jaloissa viisi varvasta. Tietää että kaikki on fyysisesti kunnossa. Ja haava saadaan hoidettua. Mutta entä muu sitten? Se lähentää. Tajuaa sen miten katoavaista kaikki on. Miten oikeasti rakastaa ja välittää. Ei toista halua menettää. Ei todellakaan. Minä rakastan. Ja hän rakastaa. Pikkusisko.

Puspus iitu

Vain hetki unelmaa, kiitos.

Kesä alkaa olla lopuillaan. Monet muistuttaa jo koulun alkamisesta. Mutta mä en vielä haluis siirtyä koulun penkille. Kun nyt musta tuntuu että mä haluun jotakin. Ja en ehi etsiä sitä koulun aikana, en millään. Mutta tiiän että tällä kertaa se on mun saavutettavissa. Sitä ennen haluun kuitenki päästä seitsemänteen taivaaseen. Keinolla millä hyvänsä. Haluun sen hyvän ihanan tunteen minkä saa kesäsateesta, yön yli valvomisesta ja kavereitten kanssa juttelemisesta. Vielä on viimenen viikko ennen koulujen alkua aikaa leikkiä ihanien kavereitten kanssa metsässä niin aikuista merirosvo vaatteet päällä ja paljain varpain.

Itku tässä tulee kun vaan ajattelenki sitä että tää on viimenen kesä ala ikäisenä. Ens kesästä tulee täysin erilainen. Mulla on kauheesti suunniteltu juttuja ja pitää tavata tuttuja ja kaikkee. Ja syyskuussa räjähtää. Miettikää vaan että miks (: 

xoxo iitu