Kantamusta kasvattaen kasvan isoksi

Mitä tehdä kun on enään annettavana vain rakkautta. Voinko saada luvan olla olematta. Saanko luva kysyä saanko rakastaa. Ja jos et anna lupaa, rakastan silti. Mutta, silloin en kertoisi sitä sinulle. Vaan rakastaisin salaa. Salaa niin että kirjottaisin kalenterin sivuille minä sydän sinä minä sydän sinä minä sydän sinä mikä sydän ystävän sydän rakastajan sydän rakkaan sydän onnellinen autuas sydän täynnä tunnetta.

 Kaapin pohjalta löytyy nyt kahdenkymmenen vuoden jälkeen kuva meistä, olen sun sylissä. Hymyilet ja katsot suoraan kameraan. Mä tuijotan sua. Kädet sun kaulan ympärillä ja haaveileva ilme kasvoilla. Mistä lie haaveilen. Susta. Meistä. Mökistä jossain keskisuomessa. Ehkä lapsista. Mutta se on kaikki jo haudattu. Ja olinkin jo unohtanut sut kokonaan. Mutta tää kuva. Se sai mut taas ajattelemaan, meistä olis voinu tulla jotakin kaunista. Sinä sydän minä. 

Kauniita kasvoja ympärillä. On ihanaa se että miten ihania ihmiset osaa olla. Mäkin osaan olla ihana. Aamukahvit kimpassa. Vessajono. Aamuiset herätykset kun joku mukkelismakkelis tulee portaat alas. Paljonpaljonpaljon puuroa. Hyvää puuroa. Laskuja ja nousuja. Aurinko. Lastenmäki on turvallisin paikka. Ei tartte pelätä. Ei yhtään. Mutta ne toiset. Ne kiusaa. Ja pelottaa. Jäätä puuterin alla. Kylmää ja inhottavaa. Vaarallista. Ei sovi tällaiselle mukavuuden haluiselle ihmiselle. Vika aamu. Oli kyllä harvinaisen hankala nousta ylös sängystä. Oisin voinu vaan jäädä lepäämään. Mutta mäpä nukunki pussissa. Siis bussissa. 

Rakkaudella Iitushka!