Katu

Olen kuin unessa. Syön pelkkää sokeria ja juon kahvia. Olen sokeria. Makea kuin marenki ja kirpeä kuin yöpakkanen. Olen taas unessa. Kokoajan, aivan kokoajan. Uni tuntuu onnelta joka kietoo minut lämpimään peittoon. Rakastan näitä iltoja, kun kulkee Helsingissä vailla päämäärää. Tuntee kuinka Helsinki hengittää ja minä hengitän samaan tahtiin. Tiedän milloin liikennevalot vaihtuvat punaisesta vihreään. Tiedän minne pysähtyä odottamaan sitä, että haluaa taas jatkaa matkaa kohti tulevaisuutta ja uusia asioita.

Näen pimeässä tutut kasvot. Kasvot, varmaankin tulevaisuudesta. Olenko se minä. Ei, sen on pakko olla joku muu. Ei se voi olla minä. Mutta se on kuin onkin minä. On se. Se olen minä. Vanhempana. Mutta minusta ei saa selvää. Ei saa mitään vihjettä siitä mitä on tulossa. Tulevaisuus on vielä tulossa. 

Nyt elän tässä hetkessä. Päivä kerrallaan, askel askeleelta ja hengitän syvään illalla kun on taas yksi päivä lisää takana. Ja toivon että voisin jokaisen päivän jälkeen käydä nukkumaan hymyillen. Ja että aamulla heräisin yhtä iloisena. Kuten tähänkin asti. Saisin tanssia päivät pitkät ja juoruilla kavereiden kanssa. Kuunnella musiikkia ja valvoa pitkään. Ei rajoja eikä tukahtuneita ajatuksia. Ei sääntöjä tai vahtivaa silmää. Vain minä, ystävät, aikaa ja musiikki. 

Iita,

kesäihminen joka kuitenkin odottaa hirmuisesti joulua