Karkkihylly

Saavuimme satamaan, halasimme ja jatkoimme matkaa. Jatkamme edelleen matkaa. Joskus on vaikeaa ymmärtää miten kaikki on tällä hetkellä niinkuin kaikki on. Matkaa ei voi sanoa lyhyeksi, matka tuntui täyspitkältä maratonilta, ilman vettä ja suolakurkkuja. Koen itseni tällä hetkelää erittäin vahvaksi. Olen uskaltanut unelmoida perheestä, lapsista ja omakotitalosta. Tiedän mitä haluan tehdä isona ja tiedän ketkä ovat osa elämääni. Näin taas sen kaiken rakkauden mitä saan ihmisiltä joita ympärilläni on. Uskon itseeni, ja teihin. Meihin. Kohta pääsen näkemään miltä mun loppuelämän alku näyttää. Ja tiedän että siihen kuuluu niin ihania ihmisiä, jotka näkee ja hyväksyy mut sellasena kun oon, kiitän siitä. Viimenen puol vuotinen ei oo ollu helpoimmasta päästä, mut se on kasvattanu mua ihmisenä, ja uskon et oon tällä hetkellä paras itseni

rakkautta pursuava Iitanen joka on nyt jo 20 vuotias

Kansi

Kannammeko kuitenkin harteillamme koko maailman painoa. Vaikka uskottelemme itsellemme ettei meitä kiinnosta muiden touhut. Koittaa tiukasti pitää huolen vain omista asioistaa, pyrkii miettimään vain itseään, edes tämän kerran. Tunnen itseni kokonaiseksi, mutta kuitenkin jotain puuttuu. Tapahtuuko tämä oikeasti vapaaehtoisesti, miksi näin on. Annan ajatusteni harhautua sinunn jatkuvasti, vaikka tiedän että se tekee tästä vielä vaikeampaa. Kun vain tulisi jo ensiviikko, niin ei enään tätä. Vastauksia vain odotan, nyt on epätietoisuus ympärilläni vahvempana kuin koskaan. Tideän vain sen mitä itse ajattelen.

Eilisen humala oli unohduksen unenomainen kuva. Siipeni levitin ja tanssin läpi untuvaisen maailman, kaiken join.

rakkaudella Iita

Saviruukku

Kaunis kaupunki kääntää selkänsä. Siristän silmiäni enkä siltikään nää kunnolla. Katua pitkin kulkien eteenpäin kunnolla sanoista selvää en saa. Unelmoin jo hetken jostai ehyestä. Kuuntelen ääntäsi, toivottavasti en viimeistä kertaa. Karkaan kaikkia kotiin. Vanhojen tuttujen paikkojen ohi. Paikan jossa vielä oli hyvä, ja paikan jossa kaikki muuttui. Silti uskon, tahdon uskoa et ei vielä. 

Sinä

Sua mä rakastan. Sen tiedän. 

kraateri

Kosteat silmät, kostea ilma, kostea ilta. Alkaa kesä mennä yli. Onneks syksy tulee. Haluun sytyttää kynttilöitä. Syödä marenkia. 

Mietin sitä mitä pitäisi miettiä, ihmiset puhuu ongelmista ja musta tuntuu et ei ongelmia oo missään. Tai tottakai on, kaikenlaista, mut ei mitää vakavaa. Oonko vaa sokee? Tuntuu vaa et oon niin super onnellinen. 

Saduissa on aina satumaista, elämässä kaikki on aina todellista, tosielämään perustuvassa sadussa  on hitunen molempaa. Kaiken voi sekottaa keskenään, cokista fantaan, jätskiä kaakao jauhoon. Fiilikset voi sekottaa keskenään, pelon ahistukseen ja onnen suruun. Mitä jos jossain vaiheessa alkaa pelkäämään sitä et on onnellinen. Et ei muka sais olla onnellinen. Kaadan lasiin vanilja cocista ja mulle nousee hymy huuleen. Syön irttiksiä ja mut valtaa ihana onnen tunne. Tarve sekottuu addiktioon. Mut mielihyvää siitä silti saa. Elämä on nautintoja, elämä on elämyksiä, ihania kotihetkiä, ihania ihmisiä. hyvää ruokaa, paheita ja söpöjä puheita. Jos niistä asioista on riippuvainen niin okei. Elän kerran, ja haluun elää onnellisena. 

omituinen onnellinen stressivapaa Iita ♥

Sivuaskelia

Kesän hektisyys. Suunnittelemattomat suunnitelmat. Väsymys ja säiden paskamaisuus. Ihmisiä joille kertoa näitä juttuja joita höpötän. Nyt taas tuntuu oikeelta ruveta runoilemaan tästä epäsöpöstä maailmasta jonka oletan olevan kauneinta mitä tulen koskaan kohtaamaan. Olen onnellinen. Thats it. 

muutoksia

missä vaiheessa en enään saanut unta yksin
missä vaiheessa opin valvomaan kevyesti 00.00 asti
milloin uskalsin ensimmäisen kerran kävellä illalla kadulla ilman meikkiä
milloin minut sai ensimmäisen kerran hymyilemään pelkkä ajoissa oleva bussi
milloin lähdin juoksemaan ilta 10 bussiin jonka saapumiseen oli enään 3 minuuttia
mistä asti huoneessani on aina ollut kukkia
milloin viimeksi olen oikeasti halunnut nukkua omassa huoneessani
mistä asti minulla on ollut kaksi kotia